Ihminen elää elämäänsä ajan virran mukana pohtimatta useinkaan sen enempää sitä, mihin aikakauteen hän on syntynyt. Olen syntynyt ajan virtaan hyvin huonona aikana, 1940-luvun alkupuolella, jolloin Suomessa elettiin vaikeita aikoja. Nukuin onnellista lapsen unta kaiken keskellä kiikutettuna Karjalan kannakselta pohjanmaalle, takaisin Karjalaan ja taas pohjanmaalle lopullisesti. Sota-aika on muistissani vain kertomuksina, mutta selkeitä muistikuvia on sodan jälkeisistä Oulun kaupungin keskustan raunioista, joiden sokkelossa lapsena leikimme. En osannut tajuta, että minkäänlaista puutetta tai kurjuutta olisi ollut, koska en ollut parempaa nähnyt. Sen muistan, kuinka taivaallista oli saada joskus tikkujäätelö, Ruotsista tuotuja keksejä, miltä tuoksui Amerikan paketti, kuinka ihana oli sieltä paljastunut nukke ja tutustuimmepa jo purukumiin, jota poikaviikarit kävivät Toppilan satamasta merimiehiltä kerjäämässä.
Toisaalta tuntuu, että alitajuntaan on sodasta jäänyt lapsellekin jotain pysyvää, ensinnäkin pelko, että tulee taas joskus uusi sota ja toisena on tietynlainen säästäväisyys. Mieleen iskostui se, että mitään ei hennoisi heittää pois ja varsinkaan ruokaa ei saa jättää lautaselle syömättä.
Vasta myöhemmin on tullut tajuntaan se, mikä olisi ollut Suomen kohtalo, jos kansamme ei olisi taistellut niin kuin se taisteli ennen minua ja minun nukkuessani lapsen unta. Vierailut itärajan takana ja Suomenlahden eteläpuolella ovat näyttäneet sen, mitä vapaudenriisto on saanut aikaan.
Suomen kansan vaiheet ovat kirjavat, ja niissä vaiheissa meidän itsenäisyytemme aika on kovin lyhyt, 86 vuotta. Näin itsenäisyyspäivänä meillä suomalaisilla on tapana viettää hyvin arvokashenkistä juhlaa, usein tummiin pukeutuneina. Näin onkin sopivaa, sillä ajatellessamme itsenäisyyttämme mieleen tulevat ensimmäisinä sodat valtavine uhrauksineen.
Viime itsenäisyyspäivänä saimme tässä samassa salissa kuulla mielenkiintoisen ja ansiokkaan katsauksen Suomen vaiheista 1900-luvun aikana. Haluaisin lähteä nyt liikkeelle vähän kauempaa.
Suomen vaiheita tarkasteltaessa on aivan uskomattoman pitkä se ajanjakso, jonka olimme Ruotsin vallan alaisina, peräti 600 vuotta. Maantieteellinen asemamme on aina ollut idän ja lännen välissä. 1100-luvulla toimeenpannut ristiretket sekä idästä että lännestä liittyneinä samalla hallinnollisiin tavoitteisiin päättyivät meidän kannaltamme, sanoisinko kuitenkin onnekkaasti. Vuonna 1216 paavi vahvisti Ruotsin kuninkaan oikeudet maahamme ja suostui siihen, että Suomi kirkollisesti oli Upsalan arkkipiispanistuimen alainen. ”Suomi” tarkoitti aluksi vain Lounais-Suomea, ja vei vielä jonkin aikaa ennen kuin sitkeät hämäläiset saatiin vallatuksi puhumattakaan muusta Suomesta. Suomen kohtalona oli olla Ruotsin takamaa, Östermark, lukuisia kertoja sen sotatantereena tai sitten jouduimme taistelemaan ruotsalaisten riveissä Venäjällä ja jopa Keski-Euroopassa.
1700-luku, Ranskan suuri vallankumous merkitsi suuria muutoksia Euroopassa. Ruotsin kuninkaan itsepäisyyden takia ja Ranskan Napoleonin ja Venäjän Aleksanteri I:n yhteistoimien ansiosta Suomi tuli Venäjän vallan alaisuuteen vuonna 1809. Meillä oli onni saada hallitsijaksi tsaari, jolla oli ajatus kokeilla uudenlaista hallitustapaa. Suomen suuriruhtinaskuntana saimme aseman, joka takasi meille hieman mahdollisuuksia kehittyä kansakuntana. Parhaillaan käydään historiankirjoittajien kesken kiistaa siitä, millainen 1800-luku oli Suomelle. On erilaisia historiankirjoituksen koulukuntia ja nyt dosentti Martti Hikiö on haastanut mm. professori Matti Klingen johtaman koulukunnan, jonka tulkinnoissa keisariajan Suomi eleli suojatusti ja rauhassa, sekä kehitti samalla omia instituutioitaan. Samalaisia oppiriitoja on ollut aikaisemminkin, vanhempi polvi närkästyy, jos nuorempi polvi yrittää kyseenalaistaa käsityksiä jostakin kansakunnalle yhteisistä tärkeistä asioista tai henkilöistä. Tarkoitan esimerkiksi käsityksiä suurmiehistämme vaikkapa Aleksis Kivestä tai Mannerheimista.
Oli miten oli, mutta 1800-luku maamme historiassa on hyvin kiehtova. Edistys kohti kansallista itsetuntoa alkoi tapahtua hitaasti ja samoin taloudellinen ja tekninen kehitys. Kaiken pohjana oli aate, joka ei koskaan kuole ja se aate on kansallisuusaate, nationalismi. Ranskan suuri vallankumous oli jättänyt Euroopassa itämään aatteensa, jotka olivat vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Euroopassa tapahtui rajuja kansannousuja, jotka tukahdutettiin, mutta suomalaiset toimivat viisaasti. Vuonna 1848, jota kutsutaan Euroopan hulluksi vuodeksi, Suomessa osallistuttiin tähän vain vaivihkaa, esitettiin Helsingissä Kumtähden kentällä ensimmäistä kertaa Maamme-laulu. Tosin sitä ennen oli jo julkaistu Kalevalan ensimmäinen painos, josta on sanottu, että sen ilmestyminen oli samalla suomalaisen kansallishengen syntymähetki. Runeberg kirjoitti Ruotsin kielellä, ja kovin isänmaallishenkisiä hänen runonsa olivat. Vallalla oli mielipide, että suomen kieli ei taivu kulttuurin kieleksi, kunnes Aleksis Kivi alkoi vahvasti murtaa tätä käsitystä. J. V. Snellmanin ajatukset eivät miellyttäneet Suomessa ja hänen oli oleskeltava ulkomailla vuosia. Sieltä tultuaan hän käsitti, millainen takapajula maamme oli, ja hänen ansiosta saimme mm. oman rahan. Saimme oman posti- ja koululaitoksen, kaupankäynti aloitettiin maaseudulla, syntyi suomalainen teatteri ja Matti ja Liisa saivat rautatiensä.
Vuosisadan lopulla kehitys kuitenkin johti siihen, että venäläiset alkavat puuttua erikoisasemaamme, mutta onneksemme tilanne maailmalla ja Venäjällä johti siihen, että itsenäiseksi julistautuminen tuli mahdolliseksi 1917. Saimme vapauden, johon jokaisella kansalla on luontainen halu ja oikeus. Voidaan kysyä, millä kansalla on oikeus alistaa toinen kansa omien pyrkimystensä alle. Alistamalla se ottaa oikeuden, joka ei sille kuuluu. Ruotsin vallan alaiseksi joutuminen oli kuitenkin luontaisen kehityksen tulosta. Se oli kirkon halu käännyttää kristinuskoon ja suomenniemellämme oli poliittinen tyhjiö. 1800-luvun alussa taas jouduimme Euroopan suurvaltapolitiikan pelinappulaksi.
Mutta 1900-luvun taistelut olivat jo toista, toisen valtion halu alistaa meidät. Kun ihmisiltä kysytään, mitä itsenäisyys meille merkitsee, keskeisenä ajatuksena on usein juuri vapaus. Vapaudessa toteutuu parhaimmillaan demokratia, jossa kansa päättää asioista. Demokratia sallii myös erilaisuutta. Se sallii sanavapauden, ajatuksenvapauden, toisinajattelijat. Vapaudessa meillä on oikeus ja vapaus äidinkieleen, kulttuuriin, uskontoon, ihmisarvoon, hyvään ja tasavertaiseen naapuruuteen. Vapaudessa saamme luoda arvot ja normit.
Mutta vapaudelle on meillä ollut kova hinta. Näin itsenäisyyspäivänä emme voi sitä sivuuttaa ja olla muistelematta sotiemme veteraaneja, naisia ja miehiä. Pelkästään mainitsemalla viimeisten sotiemme kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut meidän on ehkä vaikea kuvitella uhrin suuruutta. Senpä takia entinen Hämeen sotilasläänin komentajana toiminut kenraalimajuri Jaakko Aatolainen on eräässä yhteydessä pyrkinyt havainnollistamaan lukujen suuruutta. Hän sanoo näin: Ehkä helpointa on kuvitella kaatuneet 86000 urhoamme paraatijoukoksi, suorittamaan ohimarssia kolmijonossa, kolme miestä rinnan ja paljon miehiä peräkkäin yhden metrin etäisyyksin. Kumpujen yöstä nouseva kaatuneiden paraatijoukko olisi tällöin 28,5 km pitkä. Sen ohimarssi kestäisi lähes 10 tuntia. Jos tähän joukkoon lisätään kaikki pysyvästi haavoittuneet, olisi 176000 miehen vahvuisin rivistön pituus 58,5km, ja sen katkeamaton ohimarssi kestäisi lähes 20 tuntia. Muistaaksemme, että maamme väkiluku oli tuolloin vain runsaat 3 miljoonaa asukasta. Siihen suhteutettuna uhrimme on Euroopan suurimpiin kuuluvia. Tämä ehkä myös selittää sen, että vaikka sota ei ole koskettanut maatamme puoleen vuosisataan, tämänkin syksyn kirjasadossa on huomattava määrä sodista kertovia teoksia, aina Suomen sodasta viimeisiin sotiin. Siis sodilla on edelleen vaikutusta sekä yksilöiden että kansakunnan elämässä, ja hyvä purkautumismuoto on kirjallisuus. Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professori Juhani Niemi sanoo, että kirjallisena materiaalina sota ja rauha ovat kaikissa kulttuureissa osoittautuneet ylivertaisiksi. Hän myös väittää, että väkilukuun suhteutettuna sotakirjallisuutta on tuskin missään muualla ilmestynyt yhtä paljon kuin Suomessa. Juhani Niemen mukaan sota-aiheet ovat saaneet menestystä keskeisesti sen rakia, että virallinen historiankirjoitus liian pitkään varoi sanojaan. Jatkosodasta puhuttiin hävittynä sotana. Kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmesty, sen sanomaksi kiteytyi sotamies Vanhalan vitsi: ”Sosialististen tasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena maaliin tuli pieni sisukas Suomi.” Eläkkeellä oleva presidentti Mauno Koivisto on muistelmissaan sanonut talvisodasta, ettei ”Suomi tarkkaan ottaen hävinnyt sotaa”. Avun lupaaminen lännestä auttoi Koiviston mukaan saamaan aikaan rauhan. Tosin apu ei koskaan ehtinyt.
Lapsen pelko, että joskus taas tulee sota, on siis osoittautunut toistaiseksi turhaksi. Vielä 1970-luvulla toimiessani vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä naisjärjestössä, tapasin iäkkäitä naisia, jotka olivat sitä mieltä, että uusi sukupolvi ei kykene itsenäistä Suomea säilyttämään. Kymmenen vuotta myöhemmin kyllä puheet jo vaikenivat. Maailma muuttui ja on muuttunut yhä nopeammin harppauksin. Tänään Suomea koskevat uhkakuvat koetaan ihan erilaiseksi kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Pääesikunnan teettämässä tutkimuksessa suurimmat uhkat ovat rikollisuus, taloudellinen kriisi ja suuronnettomuus. Seuraavina ovat tietoturvariski ja terrorismi. Varsinainen sodan uhka koettiin pieneksi. Vieraiden valtioiden välinen sota lähialueella koettiin todennäköisempänä kuin sota tai sen uhka suoraan Suomea vastaan.
Kansakuntamme on selvinnyt sodista, vaikka surutyötä on tehty pitkään, Itsenäisyyspäivää voimme nyt viettää tietoisina siitä, että itsenäisyyspäivä ei ole itsestäänselvyys. Eurooppalaisessa yhteisössämme ja yhä maapalloistuvassa maailmassa identiteetistä kiinni pitäminen vaatii tekoja joka päivä: itsenäisyys on valloitettava aina uudelleen. Arkipäivän valinnoilla voimme vahvistaa sitä, minkä me suomalaiset koemme omaksemme.
Eeva Kaarela on pitänyt puheen Vaskikotien itsenäisyyspäiväjuhlassa 6.12.2003 sekä 20-vuotta myöhemmin, 6.12.2023.
Kirjoittanut: Eeva Kaarela
